Hyvinvointivaltion kehitys ja eri mallit
Vuoden
1954 Mitä Missä Milloin -kirja esitteli suomen kieleen syntyneitä
uusia sanoja. Lättähatun, pakasteen, rivitalon ja muiden uudissanojen
ohella esiteltiin hyvinvointivaltio. Tarjotun määritelmän mukaan
hyvinvointivaltio oli "valtio, jossa valtiovallan toimenpitein
taataan sosiaalinen turvallisuus ja hyvinvointi kaikille
kansalaisille".
Pohjoismaisissa
hyvinvointivaltioissa pidetään pääosin verovaroin yllä kattavia
palveluja ja sosiaaliturvaa. Kaikki maassa asuvat ovat niihin
oikeutettuja. Pohjoismaissa köyhyys on vähäistä ja tuloerot ovat
pieniä. Naisten tasa-arvo on ehkä pidemmällä kuin missään muualla.
Suurista eroista huolimatta
kaikkia läntisen Euroopan maita kutsutaan hyvinvointivaltioiksi.
Joskus
on eroteltu toisistaan laaja ja suppea hyvinvointivaltio. Edellinen
kattaa kaiken sen mikä kuuluu julkisten menojen alaan, jälkimmäinen
puolestaan sosiaalipolitiikan, joka on julkisten menojen suurin lohko ja
hyvinvointivaltion ydin.
Hyvinvointivaltiomalleja
Sosiaalipoliittisessa
tutkimuksessa on pyritty määrittelemään ja luokittelemaan eri maiden
järjestelmiä. Tunnetuimpia hyvinvointivaltiomallien luokituksia ovat
Richard Titmusin ja Gösta Esping-Andersenin esittämät.
Esping-Andersenin
luokittelun perustana on näkemys kolmesta erilaisesta
hyvinvointivaltiomallista. Jako ei ole kiistaton – jotkut tutkijat näkevät
pääryhmien sisällä erillisiä alaryhmiä tai haluavat jakaa mallit
neljään pääryhmään. Esping-Andersenin mukaan
hyvinvointivaltiotyypit ovat liberaali hyvinvointivaltio,
konservatiivis-korporatistinen malli ja pohjoismainen hyvinvointivaltio.
Liberaaleina
hyvinvointivaltioina voidaan pitää Yhdysvaltoja ja Uutta-Seelantia sekä nykyisin myös Kanadaa, Britanniaa ja Australiaa.
Liberaalilla tarkoitetaan tässä yhteydessä taloudellista
liberalismia. Liberaaleille hyvinvointivaltioille on tyypillistä, että
julkiset palvelut ja tulonsiirtojärjestelmät eivät välttämättä
ole universaaleja eli kaikille tarkoitettuja vaan pikemminkin tarveharkintaisia
vähävaraisille suunnattuja.
Tällaisessa järjestelmässä sosiaaliturva rakentuu minimiturvan
pohjalle. Yksityisten vakuutusten ja palveluiden merkitys
liberaalissa järjestelmässä on
keskeinen. On kuitenkin syytä huomata, että
liberaaleiksikin luokiteltavien hyvinvointivaltiojärjestelmien välillä
on suuria eroja. Esimerkiksi Britanniassa on julkinen ja lähes ilmainen
terveydenhoitojärjestelmä, USA:ssa taas järjestelmä perustuu
yksityiseen sairausvakuutukseen ja yksityisiin sairaaloihin.
Julkiset
työttömyysturva- ja eläkejärjestelmät eivät tarjoa
ansiosidonnaista vakuutusturvaa vaan ainoastaan perusturvaa, jota
kansalaiset joutuvat laajentamaan yksityisten vakuutusten avulla.
Anglosaksisissa maissa on 1990-luvulla edetty kohti järjestelmiä,
joissa työhön kannustaminen on saanut entistä keskeisemmän
merkityksen. Varsinkin USA:ssa on siirrytty perinteisestä
1960-lukulaisesta ’welfare’ –ajattelusta uuteen ’workfare’
–malliin, jossa toimeentulotuen saantia rajoitetaan tiukasti ja
yhteiskunnan tuki pyritään suuntaamaan verotukena pienituloisille
mutta työssäkäyville kotitalouksille.
Konservatiivis-korporatistinen
mallin edustajia
ovat useat läntisen Manner-Euroopan maat, tärkeimpinä niistä Ranska
ja Saksa. Malli ei ole kovin yhtenäinen vaan maiden väliset erot ovat
huomattavia. Tyypillisenä näille järjestelmille voidaan pitää sitä,
että oikeus sosiaaliturvaan on sidoksissa työssäkäyntiin.
Vakuutusperiaate sosiaaliturvassa on tällöin tärkeä. Järjestelmät
takaavat työssäkäyville yleensä hyvän sosiaaliturvan. Joissakin
maissa myös perheellä ja kirkolla on keskeinen asema
hyvinvointiyhteiskunnan osina. Eteläisen Euroopan maissa perheiden tuki
kompensoi heikkoa työttömyysturvaa ja asumistukea. Monissa maissa hyvinvointipalvelujen
tuottaminen tapahtuu ns. kolmannen sektorin eli voittoa
tavoittelemattoman yksityisen sektorin puitteissa. Valtaosa
hyvinvointipalveluista rahoitetaan kuitenkin verovaroin.
Konservatiivis-korporatistinen malli on tuottanut moniin Manner-Euroopan
maihin varsin kattavat hyvinvointivaltiojärjestelmät. Mallin tuloja
uudelleenjakava vaikutus on kuitenkin muutamia poikkeuksia lukuun
ottamatta pienempi kuin pohjoismaisen mallin. Järjestelmien
konservatiivinen luonne ja niihin sisäänrakennettu tukeutuminen
perheiden omaan työpanokseen on johtanut osaltaan siihen, että naisten
työssäkäynti on keskisen Euroopan maissa vähäisempää kuin
pohjoismaissa ja anglosaksisissa maissa. Konservatiivis-korporatistisen
mallin maissa työllisyysaste on 1980- ja 1990-luvuilla ollut selvästi
muita teollisuusmaita alhaisempi ja työttömyysaste useassa tapauksessa
muita maita korkeampi.
Kolmannen
ryhmän luokittelussa muodostavat pohjoismaiset
hyvinvointivaltiot. Pohjoismaat eivät myöskään
muodosta mitään identtistä ryhmää vaikka niiden hyvinvointivaltiojärjestelmissä
onkin yhteisiä piirteitä, jotka perustelevat luokittelua.
Pohjoismaista mallia luonnehtivat laajat julkisen sektorin
rahoittamat ja tuottamat julkiset
hyvinvointipalvelut, jotka ovat luonteeltaan universaaleja (= kaikilla
oikeus palveluihin kansalaisuuden perusteella).
Periaatteessa koko väestö on ollut pohjoismaissa julkisten koulutus-,
sosiaali- ja terveyspalveluiden piirissä. Pohjoismaissa myös
tulonsiirrot ovat laajoja ja kohdistuvat suurille
väestöryhmille. Sosiaalivakuutusjärjestelmät
tarjoavat liberaalin hyvinvointimallin tapaan vähimmäisturvan mutta
sen lisäksi konservatiivis-korporatistisen mallin tapaan myös kattavan
ansiosidonnaisen sosiaaliturvan. Järjestelmien yksityiskohdissa toki
pohjoismaatkin eroavat toisistaan. Suomessa etuuksien taso on heikompi
kuin muissa Skandinavian maissa ja samoin julkinen sektori työllistää
vähemmän ihmisiä. Julkinen sektori on suurin ja verotus ankarinta
taas Ruotsissa ja Tanskassa. Universalisminsa ja kattavan ’kehdosta
hautaan’ –periaatteidensa vuoksi pohjoismaisia hyvinvointivaltiojärjestelmiä
voi pitää ainutlaatuisina. Ne ovat sitä myös tulonjaon kannalta.
Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa tulonjako on muita teollisuusmaita
tasaisempi ja köyhyys vähäisempää. Suomea lukuun ottamatta
pohjoismaat ovat myös saavuttaneet korkean työllisyyden ja yleensä
muita teollisuusmaita alhaisemman työttömyyden.
Hyvinvointivaltion
kehitys
Hyvinvointivaltio-termiä
(welfare state) ruvettiin käyttämään toisen maailmansodan jälkeen
Englannissa vastakohtana sotaa käyvälle valtiolle (warfare state).
Sodan jälkeen taustalla oli julkisten resurssien uudelleen suuntaaminen
sotakoneiston tuotannosta ja ylläpidosta sodan aiheuttamien vaurioiden
korjaamiseen.
Sodan
jälkeisessä Euroopassa nähtiin, että yhteiskunnallisiin ongelmiin
piti hakea yhteiskunnallisia ratkaisuja. Hyvinvointivaltion tavoitteiksi
asetettiin vähitellen köyhyyden vähentäminen, peruspalveluista
huolehtiminen ja taloudellisen toimeentulon turvaaminen.
Sodasta
toipuminen oli eittämättä hyvinvointivaltion nousun taustalla. Mutta
tämä ei riitä selittämään sitä, miksi vastauksia lähdettiin
etsimään juuri valtion suunnasta. Tutkijoiden keskuudessa tästä
teemasta keskusteltiin pitkään suhteessa ideologisiin eroihin ja
suhteessa kapitalismiin ja sosialismiin. Monille hyvinvointivaltio oli
kapitalistisen ja sosialistisen järjestelmän väliin kehittynyt kolmas
tie.
Hyvinvointivaltion
toimijat
Hyvinvointivaltiolla
tarkoitetaan yleensä julkista sektoria, johon kuuluvat sekä valtio että
kunnat. Suomalaiseen hyvinvointivaltioon on monesti yhdistetty myös
varsin vahva korporatismi, etujärjestöjen vaikutus poliittisten päätösten
syntymiseen. Esimerkiksi niin sanotut kolmikantaiset neuvottelut
hallituksen, työnantajien ja työntekijöiden keskusliittojen välillä
ovat monesti johtaneet hyvinvointipoliittiseen lainsäädäntöön. Työmarkkinarauhan
ja kilpailukyvyn tai ostovoiman turvaamiseksi on sovittu erilaisia
"paketteja", joissa kolmikannan osapuolilla on ollut erilaisia
vastuita.
Hyvinvointivaltiossa
on siis muitakin keskeisiä toimijoita kuin julkinen sektori. Kuvaavaa
on, että Suomen sosiaalimenoista vain vajaa kolmasosa on julkisen
sektorin rahoittamaa sosiaaliturvaa. Esimerkiksi ansiosidonnaiset eläkkeet,
jotka luetaan osaksi julkisia menoja ja sosiaalimenoja (ja muodostavat
niistä leijonanosan), rahoitetaan pääasiassa työnantajien maksuilla
ja on katsottu työmarkkinaosapuolien väliseksi asiaksi.
Hyvinvointivaltion
valinnat kritiikin kohteena
Hyvinvointivaltion
kehitys on aina ollut kiihkeän poliittisen taistelun kohteena. Vaikka
hyvinvointivaltiot usein esitetään yksinkertaistaen eräänlaisina
suunnitelmallisina projekteina, on oikeampi kuva se, että järjestelmät
ovat rakentuneet vähitellen kamppailujen tuloksena jonkinlaisten
olemassa olevien perustusten päälle.
Kritiikkiä
on tullut vuoroin poliittisen spektrin vasemmalta ja oikealta laidalta.
1950-luvulla puhuttiin hyvinvointivaltion aiheuttavan inflaatiota ja
haittaavan taloudellista kasvua. 1960-luvun vasemmistolaisempi kritiikki
kohdistui liikaan byrokraattisuuteen ja siihen, ettei hyvinvointivaltio
pystynytkään tuottamaan tasa-arvoa. 1970- ja 1980-luvuilla
keskusteltiin valtion itselleen ottamasta ylikuormasta ja
hyvinvointivaltion aiheuttamasta työttömyydestä. 1990-luvulla
keskustelu siirtyi hyvinvointivaltion ja sen joustamattomuuden
haitallisiin vaikutuksiin yritysten kilpailukyvylle ja vääriin
kannustimiin.
2000-luvun
alussa onkin mitä suuremmassa määrin kiinnostavaa tietää, millaista
hyvinvointivaltion mallia eri puolueet olisivat Suomeen rakentamassa.
Miten puolueet hyvinvointivaltion ja sen tehtävän näkevät? Mikä
olisi Suomen hyvinvointimallin konkreettinen sisältö? Millaisiin arvolähtökohtiin
ja tavoitteisiin tuo malli perustuisi? Millaista hyvinvointia puolueet
omalla hyvinvointivaltiomallillaan tavoittelevat.
Hyvinvointivaltion
haasteet
Kattavaa
välitilinpäätöstä suomalaisen hyvinvointivaltion nykytilasta ja sen
edessä olevista haasteista ei ole tehty. Alle on koottu keskeisiä
suomalaisen hyvinvointivaltion haasteita.
Keskeisiksi
haasteiksi on nähty:
- globaalitaloutta ja
verotusta,
- väestön ikääntymistä ja sosiaalimenojen kasvua,
- työstä syrjäytymistä ja köyhyyttä,
- aluekehitystä ja
- julkisia palveluita.
Julkiset
palvelut tienhaarassa
Suomalaiseen
hyvinvointimalliin ovat kuuluneet oleellisena osana julkisesti
rahoitetut palvelut. 1960- ja 1970-luvuilla julkinen valta ryhtyi
hoitamaan monia tehtäviä, jotka aikaisemmin olivat olleet ihmisten
yksityisen vastuun varassa.
Julkisten
palveluiden tarjoamisen taustalla on ollut pitkälti ajatus palvelujen
universaaliudesta. Palveluja tarjotaan kaikille sen sijaan, että niitä
kohdennettaisiin vain tietyille ryhmille. Palvelut on pääosin tuotettu
kaikille ilmaiseksi tai kohtuullisen pientä korvausta vastaan.
Palvelujen saamisen on siten ratkaissut avun tarve, ei taloudellinen
asema tai maksukyky.
Erityisesti
1990-luvulla on kuitenkin noussut esiin kehityspiirteitä, joiden
voidaan sanoa rapauttavan universaaleja palveluja. Onkin hyvä kysyä,
halutaanko Suomessa enää tarjota julkisia universaaleja palveluita?
Mitkä ovat niiden suurimpia uhkia ja mitä niiden säilyttäminen
edellyttäisi?
Keskeisiä
kysymyksiä:
-
Halutaanko ja pystytäänkö palveluja tarjoamaan kaikille?
- Kuka kantaa vastuun palveluista: valtio vai kunnat?
- Mistä terveydenhuollon kriisissä on kysymys?
- Jäävätkö sosiaalipalvelut terveydenhuollon
jalkoihin?
- Miten lisätä julkisten palveluiden
tehokkuutta?
- Riittääkö julkisiin palveluihin työvoimaa?
- Miten taata julkisten palvelujen kilpailukyky
tulevaisuudessa?
Lähteet:
Sitran Hyvinvoinnin valinnat, Suomen malli 2000-luvulla –hanke:
www.sitra.fi
takaisin